Freudin persoonallisuusteorian mukaan ihmisen (psykofyysista) toimintaa ohjaa Id, Ego ja Superego.
- Id toimii tiedostamattomasti, pyrkii mielihyvään ja tarpeiden tyydyttämiseen ja on psyykkisen energian lähde
- Ego ohjaa tietoista toimintaa ja pyrkii tietoisesti noudattamaan ulkoisen maailman sosiaalisia normeja. Ego tasapainoilee idin halujen ja ulkomaailman sääntöjen välillä.
- Superego on ehkäisevä järjestelmä. Superego sisältää kaikki opitut säännöt ja normit. Superego rajoittaa idin haluja opittujen sääntöjen ja normien mukaan. Superego (yliminä) toimii kuten omatunto.
Zlazloj Zlizlek kritisoi teoriaa, tai pikemminkin ympäristöä, jossa teoria toimii. Siis ei toimi. Tämä ympäristö on tämä meidän länsimainen kulttuurimme. Id on edelleen vahvana haluamassa kaikkea yhä enemmän ja enemmän. Superegon tulisi olla ihmisen se järjestelmä, joka suuntaa ihmisen toimintaa, ja kertoo, mitä sen pitäisi haluta. Postmodernissa yhteiskunnassa ihminen on ulkoistanut tämän kaiken, yllätys yllätys, markkinavoimille. Mainokset kertovat, mitä meidän kuuluu haluta ja millaisia olla. Ego yrittää siinä paineessa sitten selviytyä ja pitää ihmisen jollain tapaa järjissään – yhteiskunnan määrittämällä tavalla.
Zlazloj Zlizlek
No miten tämä liittyy urheiluun? Ihminen on loppujen lopuksi yksi hedonistinen nisäkäs, joka on sattunut keksimään pyörän ja tulen. Lempiasioita ovat edelleen syöminen, nukkuminen ja parittelu. Kysykää vaikka Freudilta. Kaikki muu on turhaa tai välinearvoja edellä mainittujen asioiden saavuttamiseksi.
Tv-pauhaa, ja kysyy, että oletko läski. No nyt tähän on ratkaisu. (Sinulle siis kerrotaan melko suoraan, että olet läski ja se on ei-toivottu tila.) Ulkoistettu Superegosi hankki sinulle juuri huonon omatunnon. Tämä kertaa sata, eli pari jaksoa mitä vain tv-sarjaa, ja sinun on mielestäsi pakko alkaa urheilemaan. (Tai luoda jokin coping-mekanismi, millä tulet toimeen sen huonon omatuntosi kanssa. Ahdistus ja masennus ovat olleet suosittuja. Lääkkeeksi vähän alkoholia..) Asiaan!
Seuraavaksi havahdut Prismassa, koska kyllä pitää olla uudet juoksukengät ja gore-texia. Muistat, että facebookissa oli tutkimus jonka mukaan olut on hyvä palautusjuoma. Laatikko Santtua. Hiton kaksinaismoralistinen Superego! Kuluta, mutta ole fit. Ja sportstracker! Se pitää olla. Pohdimme myöhemmin eksistentialismia kysymyksen äärellä: Onko treeni olemassa, jos sitä ei ole postattu someen? Anyways..
Painat henki hieverissä räntäsateessa ja mietit pääsi puhki, mikä hitto siinä on, että terve ihminen tappaa itseään vapaaehtoisesti vaikka jääkaappi on täynnä ruokaa. Jääkaudella sentään metsässä juoksemisessa oli joku funktio! Mutta. Kuitenkin, juoksiessani 17km lenkkiä, jonka päätin venyttää 18 kilometriin (ihan vaan kiukullani) tulin huomanneeksi, että kun se juoksu alkaa sujua, niin siitä tulee jollain tapaa ”oma juttu”. Jokin jota sinä hallitset ja omistat. Ei siis se Elisan kotiboksin Superego. Lopulta minä teen sitä, koska minä haluan tehdä sen. Tavallaan toiminnasta tulee puoliksi tiedostamatonta Id:in toimintaa ja se tapahtuu Superegosta huolimatta.
Tällöin tulee suuri vapautumisen tunne siitä, että pitäisi olla jotakin, tehdä paremmin jne. Kun teet jotain, josta nautit ja tunnet olevasi jollain mittarilla vähän Badass, niin ei ole väliä, mitä Superego on asiasta mieltä. Ks. Subtle art of Not giving a Fuc
k. Siinä todellista irti päästämistä ja pop-buddhismia. Suosittelen!
Tässä motivoitumisessa auttaisi myös niin sanottu kognitiivinen kaukoputki. (Keksin sanan ihan itse) Nykyään ihmisillä on se kultakalan keskittymiskyky, kun eri viestimet pommittavat meitä haluamaan kaikkea ja olemaan tietyn sorttisia. Mitään ei ehdi, koska pitää ehtiä kaikki. Treenatessa on tosi vaikeaa aluksi nähdä sitä koko prosessia ja maalia, mihin tähdätään. Se kunto ei tunnu parenevan riittävästi ja paikkoja kolottaa. Ja v*tuttaa. Lyhytjänteisyyden vuoksi helposti tulee haksahdettua niihin vanhoihin huonohin elintapoihin ks. Mäkkäri-inertia.
Tarvitaan kognitiivista kykyä kuvitella itsensä siinä tavoitteessaan, mikä se sitten onkaan. Vähän kuin rakentaisi jotakin romaanin henkilöä. Mitä tarkempi mielikuvituksekkaampi kuvaus, sen paremmin se (kaiketi) pysyy mielessä
kirkkaana, ja myös motivoi. Tai kääntäen, jos sinulla on ihan paska mielikuvitus ja pystyt tuottamaan haalean kuvan Homerista sortseissa, se ei kovin viettele. Mutta leikitään oikeasti, että kuva on sellainen, mikä överiydessään jopa vähän huvittaa, niin se vie eteenpäin. Mielikuvitus on se kaukoputki. Kun jossain vaiheessa Sportstrackerista ja askelluksesta huomaat, että se kunto on oikeasti parantunut, niin se vasta on hieno tunne, kun tunnet tulevasi täksi hahmoksi. Edes sen muutaman prosentin verran.
Viimeisellä, 12,5km lenkillä oma vauhti oli 45 sekuntia nopeampi kuin kuukausi sitten. Olokin oli kevyempi ja juoksutekniikka parantunut. Ei tullut muutenkaan yritettyä pysyä jossain vauhdissa vaan hengitys saneli juoksuvauhdin. Mietin, että teoriassa saattaisin pystyä alittamaan sen kaksi tuntia. Mutta taitaa jäädä oikeasti sen mielikuvitustyypin tekosiksi.
Vajaa viikko kisaan. Eilen olin kokeilemassa Hapkido-treeneissä, että ei mitään olkapääluksaatiota olis tarjolla. Ei ollut. Hyvä niin.
Nyt saa levätä ja syödä, vapaana superegon normeista (ainakin melkein)…
