Fiiliksiä matkalta:
Lähtöviivalla se tietenkin tuntui isolta urakalta. En ole niin pitkää matkaa ikinä ennen juossut.
Ensimmäiset 5km oli ihan kamalaa. Muiden selät näkyivät koko ajan yhä kauempana. Sportstracker kädessä. En katso.
Pohkeet tulessa. Teippaus ei sitten auttanut. Kuuntelen nyt vain kroppaa, vauhti on mikä on. ”Time is not important, life is important”. Fifth element.. Se leffa tehtiin joskus 90-luvulla. Onpas yksinäistä. Koska saa mehua? Ei kyllä oikeastaan janota.. Pitää osata olla itsensä kanssa.. Mitä jos tämä infernaalinen kipu jatkuu koko 20km? No sitä ei tarvitse tietää vielä. Mennään kilometri kerrallaan. Välillä vasemmassa pohkeessa isompi vihlaisu. Alkoi oikeasti **tuttamaan. Iskin jalkaa maahan, ajattelin että joko jumitus laukeaa tai joku revähtää mutta loppuu tämä olematon töksöttäminen ainakin. Ei revähtänyt. Töksötin mielestäni pikkuhiljaa. Pakotin itseni peesaamaan erästä ohitse suihkivaa. Koitin saada ja pitää hyvän rytmin ja tekniikan.
Viiden kilometrin jälkeen mietin, että alkaako kipu helpottaa, vai kuvittelenko vain. Juoksin sen verran nurmikon puolella, kun kykenin. Pehmeä alusta auttoi. Kymmenen kilometrin kohdalla kastelin itseni sienellä ja annoin rullata alamäen omalla painollaan. Kipu oli luovuttanut. Ohittelin muutamia tyyppejä. Tuntui, että edessä oli lähinnä pientä alamäkeä. Nyt oli komiaa! Tuntui kuin olisin ollut ihan juoksija! Säätelin vauhtia hengityksen mukaan ja nautin maisemista. 17km kohdalla tosin joku hiukan pelottavan näköinen maratoonari otti vesipisteellä suihkun vesimukeilla samalla kun läähätti ja tuijotti maanisesti tyhjyyteen. Jatkoin kipsuttelua omaan rauhalliseen tahtiini. 19km kohdalla askel painoi toki jo, mutta skippasin vesipisteen ja pistin vauhtia. Lopussa näin pari tuttua ja esitin pirteää ja moikkasin hyväryhtisesti. Sain parannettua vauhtia loppua kohti. Loppuaika oli 2:02 ja risat. Keskivauhti 5:46/km. Tajutonta! Pääsin melkein alle kahteen tuntiin, kun oma arvelu oli alun perin noin 2:15 jos hyvin menee. Siksi siis varsin iloinen olo! Eikä vähiten sen vuoksi, että nyt ei viime syksyinen epäonni varjostanut vaan sain tehtyä hyvän suorituksen.
No…
Now what?
Jäsen T muuten veti puolimaratonin niin ikään hienosti. Oma ennätys, 2:08 muistaakseni. Hän koitti puhua minua Porin raastoon. Sanoin, että kyllä menen Heselle mielummin. Kerrosateria ja punainen majoneesi! Vajaa pari viikkoa on lepuutettu, ja vanha diisseli on laahannut itsensä pari kertaa salille. Rinnalle vetoa, penkkiä ja kyykkyä. (Olkapää toimii jo, että saan tangon hartioille). Erilaisissa laitteissa roikkumista ja itkun sekaisella tuhinalla höystettyä kiemurtelua vatsalihaslaitteissa. Oikeasti olen koittanut panostaa myös ravintoon, ja syödä nälkääni, enkä tuntemukseen siitä, että olisi kiva syödä. Kevään aikana on taas alkanut tuntua siltä että kroppa tottelee kuria, ja sen hedonistin pussikaljoittelijan argumentit ovat kuin Kari Salmelaisen vitsejä. Ihan kivoja, mut vähän nähty jo…
Nyt on sellainen olo, että syksyllä vedetään se Tough Viking ja lujaa!
