Lucky Roadkills - kertomuksia treenistä ja vanhenemisesta

Tämä setti oli paljon armeliaampi kuin nimi antoi ymmärtää. Tapahtuma oli lähinnä juoksukilpailu, missä kaikilla on kivaa. Kierroksesta oltiin tehty 4,5km mittainen, joten maaliin sai ryömiä sitten kun alkoi tehdä mieli makkaraa. Ei sillä, se oli oikeasti kiva juttu.

Joukkueemme tienkin veti täyden 13,5km. Esteet olivat verkossa kiipeilyä, ja putkessa konttaamista, autonrenkaiden seassa kahlaamista ja sen sellaista. ”Vaahtoeste” itseasiassa vaan piristi. Raskain osuus oli juosta pehmeässä hiekassa. Sitä ei onneksi ollut kuin muutama sata metriä. Yksi este oli vedessä, n. 50 metrin päässä rannasta, joten asiaan kuului annos kahlaamista, mikä hidasti juoksuaikaa melko selkeästi.

Autoeste oli hauska oli pari riviä autoja joiden yli piti mennä. Tähän väliin pitää mainita jäsenen T:n mahtavan iltapuvun, jonka kanssa hän veti koko reitin. Joka esteellä ymmärrettävästi helmat olivat tiellä ja vedessä kahlaaminen ei varsinaisesti keventänyt juoksua.

Viimeisellä kierroksella jäsen J juoksi hieman lujempaa. Oli jännä miten sopiva alkuvauhti oli jättänyt paukkuja. Tulospalvelun mukaan sija parani 32:lla viimeisellä kierroksella. Edellä mainitun autoesteen yli juostiin ilman käsiä. Lucky Roadikillsin kaltaisia sekopäitä ihmetytti tyypit, jotka kävelivät. Jos haluaa tulla päiväkävelylle Yyteriin, niin ei siitä tarvi sentään maksaa! Tai tietenkin jos haluaa kertoa, että olimme Extreme Runissa, askeltakaan ei juostu! Vähän sama kuin menisi Japaniin ja sanoisi, että palaakaan riisiä ei syöty! Hyi.

Pienenä miinuksena pitää mainita, että ”iltajuhlaa” ei allekirjoittaneen käsityksen mukaan järjestänyt oikein kukaan. Hotellilla oli baari auki. Kisasta tehtyä koostetta mainostettiin, mutta missään ei kerrottu missä se esitetään. Afterrun bileet olivat siis käytännössä avoin baari Hotelli MeriYyterissä. Nothing more.

Kyllä on Tough Viking oikeasti Extremeä.
Krapulaa parannellessa, anteeksi juoksusta palautuessa jäsen T jo ystävällisesti ilmoitti että tiimime vetää vielä yhden puolimaratonin tänä syksynä.
No kai ny! Pitää ehkä pyytää lääkäritalo sponsoriksi, saa mennä polvien vaihtoon kuin Ferrari Imolassa.

Valmistautuminen juoksuun on suoritettu kohtuu kuormittavalla treenillä.  Viikkotolkulla on pitänyt hellettä, ja useampia lenkkejä on juostu 26-32 asteessa. Verenkiertoelimistö on siis tullut koeponnistettua vallan komiasti.

Nimet on tiimin jäsenillä vielä hiukan hakusessa, mut who cares. Ei niitä kukaan kysele.

Hiilaritankkaus suoritettiin Porisperessä. Jäsen T veti kunnon kolmen päivän bulkkauksen J:n tyytyessä vienompaan yhden päivän rypsäytykseen. Tässä maanantaina tuli tehtyä vielä tyhjentävä treeni, joka sisälsi yhteensä 7km hölkkää (salille ja takaisin), tunnin verran hapkido-heittoja ja 4,5 min lankuttelua.

Nyt pitäisi sillai oikeasti tankkailla hiilaria, ettei askel kovin sakkaisi suvantoon viikonloppuna. Lämpötilaksi on luvattu normaali-ihmiselle sopiva 20, vaikka jäsen T toivookin infernaalista 30:n asteen pätsiä.

Vielä siis on asusteiden tuunaus, ja mahdollisten eväiden hankinta työn alla.

Uutta matoa koukkuun, sanoi mummo lumessa!

Nyt kun Tough Vikingin jälkimainingeista on selvitty (ja selvitydytty), suuntaa tiimimme kohti uusia seikkailuja. Pitää tosin mainita, että nyt mukana on vain puolikas tiimiä. Ajatellaan kuitenkin positiivisuuden kautta tämä juttu niin, että tiimimme on itse asiassa vahvistunut. Jos ajatellaan, että vain vahvimmat jatkavat – eikä niin että tyhmimmät ja sitkeimmät. Niin ei ajatella.

Jäsen T:llä on ensi vuoden alussa mustan vyön koe, johon tulee nyt siis treenata paljon! Loppukesän Extreme Run on hyvä välitavoite, joka piskaa treenaamaan myös kestävyyskuntoa tekniikan ohella. Sillä tapaa on tarkoitus koulia sitkeyttä ja kestävyyttä niin, että se ei lopu kesken! Tämä ei tietenkään koske jäsen T:tä, jolta se nyt ei lopu muutenkaan, vaan kohdistuu enempi allekirjoittaneeseen.

Tiimimme on alkukesän solutason leirityksen jälkeen keskitymässä enempi isompiin lihasryhmiin. Aivot ja maksa on nyt käyty läpi kovalla ”vahvin selviää”-treenillä. Käytännössä heikommat solut on karsittu riittävällä etyylialkoholikyllästyksellä, jolloin kudoksen suhteellisen laadun on pakko parantua heikompien tuhoutuessa. Samalla on kätevästi saatu ns. bulkattua varaenergiaa rasvakudokseen, niin ei puhti lopu pidemmilläkään lenkeillä.

Lähitulevaisuuden treeneissä on siis hapkidon lisäksi perus- ja lihaskestävyyttä. Lukija älköön kuitenkaan luulko, että tässä ollaan vain maattu koko vuosi. Kun nuorena on oppinut treenailemaan säännöllisesti, se on vanhana vähän kuin purkka tukassa.

Ruman näköistä, mutta minkäs teet.

Lupauksista huolimatta päivitystä itse kisasta ei kuulunut. Koitoksen loputtua tiimimme oli niin ekshaustiossa, ettei kirjoittamisesta tullut mitään. Traumaattisten kisakokemusten sulatteluun kului miltei vuosi, ja nyt voimme jo käsitellä tapahtumia ilman itkuun purskahtamista tai jääden katatonisesti tuijottamaan tyhjyyteen.  Onneksi netistä löytyy esteet, joiden kautta voi tätä muistella.

Kisavarustukseen kuuluu tietenkin katu-uskottava paita, ja hyvät hanskat!

Tässä jotain ajan kultaamia fiiliksiä: Lämpötila oli jotain +9 hujakoilla, ja alkulämmön funktioksi muodostui ehkäistä tiimin jäsenten hypotermia. Siten alkoi vielä sataa. Kyllä tuli mietittyä, että miksi, voi miksi piti lähteä tähän! Lopulta lähtökäsky tuli. Joukkueemme kirmasi kierona kuten aina osumatta lainkaan jenkkifutajiin. Alkuun kontattiin nurmikolla esteen ali. No big deal. Sitten oli Finnish Summer, eli kahluu puron poikki. Porukka oli jo valmiiksi märkää, niin ei paljon kauhistuttanut. Itse asiassa koko edeltävä kesä oli ollut samanlaista Finnish Summeria. So..

Sitten varsin mukavan fiiliksen toi Submerge, eli sukellellaan vedessä olevan pompulan alta. Ei siinä sinällään mitään. Mutta sen jälkeen kroppa on kohmeessa ja suorituskyky noin nolla. Ja eikun kiipeämään köyttä. Päätin, että sen on mentävä kerralla, muuten on liian hapoilla yrittämään uudestaan. Kyllä meinasi itku tulla puolessa välissä liaania! 😀 Sitten kanniskeltiin n. 20kg ämpäreitä. Kuvittelin olevani duunissa laukut käsissä. Kotoisaa. Irish table:ssa oli itsetunto jo palannut siinä määrin, että päätin koittaa nousta pöydän päälle takaperin kiepillä. Melkein puhdas suoritus. Joku onneksi nappasi hieman jalasta kiinni ja jeesi ylös. Mahtavaa. Alas tullessa joku tyttönen pyysi ottamaan vastaan. Herrasmiehenä tietenkin otin kiinni…

Spinning wheels oli niin ikään sairaan kiva. Ehkä siksikin, että killuin sen onnistuneesti ekalla yrittämällä. Ainakin muistaakseni. Tai ainakin toisella. Seuraavaksi oli mudassa ryömintää, naamioverkon ali. Nam. Bulgarian bagsien kanssa puhallutti varsin, ja jyrkähkö mutanurtsi toi lisähaastetta. Mountain climb tarkoitti loikkimista mutaisilla ja muuten liukkailla kallioilla väsyneenä ja kylmissään. Ei ihan lempipuuhaa. Ja se vain jatkui ja jatkui… Net climb oli n. 5m verkko, mikä kiivettiin ylös alas. Oli kivaa! Etenkin ne tytöt, jotka kirkuivat, että eivät pysty. Pöh, pystyivät ne sinne ylös kipuamaan. Ei se siitä enää miksikään muutu. Sitten taas ikuisuus metsässä ja mudassa tetsaamista. Kerran heitin selälleni, kun keskipakoisvoima kävi liian kovaksi samaistuessani liiaksi salohaltiaan.

Ninja steps olisi ollut jees, ellei siitä olisi juossut jo noin kaksi tuhatta tyyppiä mutaisilla lenkkareillaan. Kokeilin kerran, ja liukastuin laudalta niin kivan tuntuisesti että. En kuitenkaan vääntänyt nilkkaani tai muuta. Päättelin sen olevan jotain suurempaa johdatusta, ja jätin suosiolla väliin. Toista kertaa ei voisi käydä noin hyvä tuuri! Jeep tanks, kannetaan kahta jerrykannua ympäri kivikkoista pöpelikköä! Työmaasimulaattori pienellä twistillä. Mun toinen kanisteri oli vain puolillaan, en sit kertonut kellekään… Joskus on hyvä karma. Blades. Kivuttin parin metrin seinämien yli. Mä tykkään tuollaisista ”pako”-jutuista. Olin edellisessä elämässäni ehkä orja.

Super Slide! Oikeasti oli melkein kiva kastella ja pestä se mutakerros pois. Telineitä pitkin kiivettiin korkealle, ja sieltä sit pikku liukumäki humpsautti meidät Töölönlahteen kuin katiskan. Hiukan olin kohmeessa taas, kun Army:ssa piti kiivetä Masin lavalle ja sit auton ali ja kaikkee. Seuraavaksi olikin taas Submerge II, ettei hypotermia hellittäisi.

Balancessa käveltiin puupalkkia pitkin. Kaltaiselleni ninjalle se oli tietenkin iisiä. Piti hiukan katsoa kuitenkin, kun se oli aika pitkä ja pudotessa piti aloittaa alusta. Sit hölkkäiltiin tovi, ruumiinlämpö kai hipoi jo kolmeaviittä. The Wall oli 3-4m seinä, joka näytti aika pelottavalta. Sitä ihmeteltiin pieni tovi. Päättelimme, että ei se siitä pienene vaikka odottaa. Yllättävän helppo ja kiva loppujen lopuksi (Siinä oli kömpelöille apulistoja, joiden päälle sai astua). Monkey Bar oli vähän se, mitä olin odottanut. Ja hiukan jopa treenannut sitä varten. This is it! Hitto se oli pitkä. Pääsin melkein loppuun, tekniikka oli ihan jees. Kropasta oli vaan puhti niin pois, että kädet ei pitäneet. Fuk.

Heavy Pull:issa vedettiin kettingin päässä roikkuvaa 35kg betonikokkaretta ringissä. Se näytti joltain Conan Barbaarin trikooversion orjakohtaukselta. Siistiä. Kun tajusi pitää kokkareen etureunaa hiukan ilmassa niin kitka oli selkeesti pienempi.

Sternum Checker oli hauska  Kimpoilin muutaman kerran alas, kun pelkäsin lentäväni yli. (Tän mahan kanssa? As if..) Mutta ens kerralla osaan! Sitten tulikin Atlaskivet. Vieressä joku tytsy punnersi sen tynnyrin päälle ja mä katselin, missä ne kevyemmät täällä on. No ei ollut. Kaikki painoivat 80kg muistaakseni. Koitin pari kertaa nostaa, mutta kun molemmilla kerroilla alkoi näkymään tähtiä ja silmissä sumenemaan noin muuten,  ajattelin että maaliin pääsee paremmin kun on tajuissaan, ja kipittelin suosiolla sakkokierrokset.

Seuraavana olikin super ramp! Jee! Intoa piukassa vauhtiin ja ylös köyteen roikkumaan. Ylhäällä oli avustajia. Siinä roikkuessa selvisi, että hän vaan ohjeistaa, että pistä jalka tänne ylös ja ota kädellä kiinni tosta. No joo, tiedän kyllä miten kiivetään, mutku on hiukan hapokasta. Thanks mate!

Kun sieltä oli kiivetty alas käytiin Ice Tankissa, joka oli siinä kohtaa jo kaikkea muuta kuin Ice. Tuhansien kilpailijoiden ruumiinlämpö oli tehnyt siitä lämpimämpää kuin Suomen kesäisestä Töölönlahdesta. (Huomaa sarkasmikursiivi)  Peseydyin nopeasti ja aloin katsella King of the hill:ia. Kolme kuormakonttia päällekkäin pyramidimallisesti. Jjjust.

Koitin roikkua ensimmäisen reunalla vähän aikaa. Näytin hölmöltä. Satakuntalaisena tein seuraavaksi jotain uskomatonta. Puhuin vieraalle ihmiselle. Käyn vieläkin terapiassa. Siitä ei olisi muuten suoriutunut kuin niin, että joku punttaa ja ehkä ottaa ylhäällä kiinni. Alas tultiin sit porukalla samalla tavalla. Aika kokemus! Hienoa kyllä nähdä, miten porukka auttaa toisiaan. Ei meillä vaan. 😀

Maaliin tullessa piti ottaa vielä pakolliset kaksi juoksuaskelta. Tytöt tarjosivat RedBullia. En uskaltanut juoda. Koulussa sanottiin, että hypotermista kroppaa pitää liikutella varovasti. Jos kuivunutta elimistöä kiusaa vielä jollain energiajuomalla, niin seurauksena on flimmeri, jos ei kammiovärinä!

Aika oli suunnilleen 1:56 ja risat. Tulevaisuudessa sen saisi aika paljon paremmaksi seuraavilla tavoilla: 1) Ei jäädä esteiden eteen ihmettelemään, 2) voisi käydä lenkillä niin että jaksaa juosta, 3) Hiukan tekniikkatreeniä muutamaan esteeseen ette joudu juoksemaan sakkokierroksia. Etenkin kiipeilyä ja roikkumistreeniä.

Ruokaa kroppa otti vastaan noin kuuden tunnin jälkeen kisasta. Onneksi juoma maistui. Lämpimästi puettiin päälle aika välittömästi kisan jälkeen niin en edes vilustunut. Kotimatkalla tuijottelin onnesta hämmentyneenä uutta mitalia – vähän kuin autisti.

Alle viikko Tough Vikingiin!!!

Edellisessä postauksessa oli maininta, että laitetaan kertomusta, kunhan on treenattu. Ja viestien määrä korreloi aika hyvin treenin kanssa. Siitä huolimatta, tai juuri siitä syystä tiimimme tavoitekunto on jiirissä. Kaikilla tiimin jäsenillä on tällä kertaa nivelet oikeilla paikoillaan. Mitään autoimmuunisairauksia ei ole puhjennut, eikä ilmennyt esimerkiksi epästabiilia angina pectorista. Tavallaan elämä hymyilee. Nyt on siis treenattu rauhallisesti mutta tosissaan. On muistettu venytellä ja käydä hieronnassa. Ihan oikeasti.

Tiimi on toiveikas sillä porukka on jo sitkeää kuin kuivaliha. Kun alkuun päästään niin sehän menee vääjäämättä hienosti, kuten sian juoksu. Eli paranee loppua kohden. Henkinen valmistautuminen on ehkä jopa niin determinoitunutta, että solistiyhtye Viikatetta lainaten ”askel on vakaa vaikka katkeaa”!

Pientä motivointia ja korvienvälistä uudelleenohjelmointia on vaatinut se tosiasia, että vesiesteitä on kaikkiaan viisi kappaletta. Kisapäivän lämpötilaksi on ennustettu 14 astetta ja sadetta. Tuntuu erittäin nerokkaalta, että eräs vesieste on nimetty osuvasti ”Finnish summer”. Tästä lannistumatta pohdimme, tulisiko varustautumista tarkistaa ja läpsytellä saman tien koko skaba räpylät jalassa. Toinen tosiasia on se, että kylmä vesi tahtoo salvata hengitystä, ja aiheuttaa ehkä jopa supraventrikulaarista takykardiaa tahi muita vakavampia rytmihäiriöitä. Nykyään automaattidefibrillaattorit ovat kätevän kokoisia ja menisivät vaikka reppuun. Noloa sekin olisi, että joutuisi jättämään tiimin jäsenen jälkeen jonkun triviaalin elvytyksen vuoksi. Ei tartte auttaa, kyllä ite hoidetaan itsemme maaliin!

Strategiana on siis painaa teinien ohi kun heiltä isoin into jää vesiesteille tai viimeistään mäkijuoksun hyydyttäessä pikku mokkasiinit, jotka eivät ole tottuneet maitohappoon, ja joissa on vielä normaali ATP-prosessilla toimivia lihassoluja. Meidän kehomme on jo tajunnut, että maksimisyke ei enää riitä, saati hapenottokyky. Kaikki tehdään velaksi ja energiaa tuotetaan sitten kun ehditään. Yleensä ravintolassa riittävän iso ja rasvainen pihvi hoitaa asian. Kun on raskas suoritus takana, on vaarallista korjailla sitä joillakin nopeilla hiilareilla titraillen. Tulee insuliinipiikki ja hypoglykemia. Nestevajaus hoidetaan sitten baarissa, ja samalla ehkäistään veritulppia. Etanoli laimentaa veren ohella kivasti myös kehon yrityksiä ilmoittaa erilaisista kolotuksista.

Taktiikkana on juosta porukassa, niin että saamme heiteltyä jäsen T:tä esteiden yli tarvittaessa, ja muutenkin jeesattua toisiamme (mm. elvytys). Kaiken kaikkiaan näin on tiimimme valmistautunut parantamaan sijoitustaan viime vuodesta. Mainittakoon, että osallistuvien joukkueiden lukumäärä on kasvanut 200:sta kuuteen sataan! Nyt kun olemme 60 parhaan joukossa (kuten viime vuonna), niin olemme itse asiassa parhaan 10% sisällä!
What could go wrong?

Hyvää kuluvaa kesää!

Ilmakin alkaa olla jo kuin morsian. Siis muutakin kuin märkä ja pilvessä…  (no hyi)

Olemme siis taas menossa Tough Viking tapahtumaan, ajankohtana on 9.9. Helsingissä. Kasassa on taas sama nelihenkinen poppoo kuin viime vuonnakin. Allekirjoittanutta käskettiin lopettaa kaikki fyysinen ponnistelu hengittämistä lukuun ottamatta, etten taas teloisi itseäni, kuten viime vuonna. Sopii toivoa….

Laitetaan lisää päivitystä, kunhan ollaan saatu treenattua jotain. Odotellessa Hapkido-aiheinen viisu (Alkuperäisen kappaleen esitti  Kolmas Nainen)

Meditoimasta itseni yllätin
poikavuosien notkeutta kaipailin
Sitä yhtä potkua etenkin
Sitä ainoota, jonka tehdä osasin.
Ja sitä heittoo, jonka sm-kisoissa
heitin ja voitin seiskanelosissa pronssia

Siit´on pirun kauan aikaa
Muutama aste daneja
Mielin määrin sparrii ja tekniikkaa
Mistä asti aikaa?
Selkä alkaa jumittaa
Mielin määrin sparrii ja tekniikkaa

Sen yhden leirin aikana
Oli oli Jaakko vahvempi kaikkia
Se kai myönsi sentään vyönkin jollekin.
Enkä unohda, matsii niissä kisoissa
oltiin sentään eri sarjoissa.
Kättä, jalkaa blokattiin
hiittii punttisalissa,
Ei oo ihme, että venyttelyt jäi.

Siit´on pirun kauan aikaa
Muutama aste daneja
Mielin määrin sparrii ja tekniikkaa
Mistä asti aikaa?
Selkä alkaa jumittaa
Mielin määrin sparrii ja tekniikkaa

Kuka muistaa aikaa?
Treenattiin Vähäraumalla
Mielin määrin sparrii ja tekniikkaa
Niska on tästä aika arka
Selkä alkaa jumittaa
Mielin määrin sparrii ja tekniikkaa…

Fiiliksiä matkalta:

Lähtöviivalla se tietenkin tuntui isolta urakalta. En ole niin pitkää matkaa ikinä ennen juossut.

Ensimmäiset 5km oli ihan kamalaa. Muiden selät näkyivät koko ajan yhä kauempana. Sportstracker kädessä. En katso.

Pohkeet tulessa. Teippaus ei sitten auttanut. Kuuntelen nyt vain kroppaa, vauhti on mikä on. ”Time is not important, life is important”. Fifth element.. Se leffa tehtiin joskus 90-luvulla. Onpas yksinäistä. Koska saa mehua? Ei kyllä oikeastaan janota.. Pitää osata olla itsensä kanssa.. Mitä jos tämä infernaalinen kipu jatkuu koko 20km? No sitä ei tarvitse tietää vielä. Mennään kilometri kerrallaan. Välillä vasemmassa pohkeessa isompi vihlaisu. Alkoi oikeasti **tuttamaan. Iskin jalkaa maahan, ajattelin että joko jumitus laukeaa tai joku revähtää mutta loppuu tämä olematon töksöttäminen ainakin. Ei revähtänyt. Töksötin mielestäni pikkuhiljaa. Pakotin itseni peesaamaan erästä ohitse suihkivaa. Koitin saada ja pitää hyvän rytmin ja tekniikan.

Viiden kilometrin jälkeen mietin, että alkaako kipu helpottaa, vai kuvittelenko vain. Juoksin sen verran nurmikon puolella, kun kykenin. Pehmeä alusta auttoi. Kymmenen kilometrin kohdalla kastelin itseni sienellä ja annoin rullata alamäen omalla painollaan. Kipu oli luovuttanut. Ohittelin muutamia tyyppejä. Tuntui, että edessä oli lähinnä pientä alamäkeä. Nyt oli komiaa! Tuntui kuin olisin ollut ihan juoksija! Säätelin vauhtia hengityksen mukaan ja nautin maisemista. 17km kohdalla tosin joku hiukan pelottavan näköinen maratoonari otti vesipisteellä suihkun vesimukeilla samalla kun läähätti ja tuijotti maanisesti tyhjyyteen. Jatkoin kipsuttelua omaan rauhalliseen tahtiini. 19km kohdalla askel painoi toki jo, mutta skippasin vesipisteen ja pistin vauhtia. Lopussa näin pari tuttua ja esitin pirteää ja moikkasin hyväryhtisesti. Sain parannettua vauhtia loppua kohti. Loppuaika oli 2:02 ja risat. Keskivauhti 5:46/km. Tajutonta! Pääsin melkein alle kahteen tuntiin, kun oma arvelu oli alun perin noin 2:15 jos hyvin menee. Siksi siis varsin iloinen olo! Eikä vähiten sen vuoksi, että nyt ei viime syksyinen epäonni varjostanut vaan sain tehtyä hyvän suorituksen.

No…

Now what?

Jäsen T muuten veti puolimaratonin niin ikään hienosti. Oma ennätys, 2:08 muistaakseni. Hän koitti puhua minua Porin raastoon. Sanoin, että kyllä menen Heselle mielummin. Kerrosateria ja punainen majoneesi! Vajaa pari viikkoa on lepuutettu, ja vanha diisseli on laahannut itsensä pari kertaa salille. Rinnalle vetoa, penkkiä ja kyykkyä. (Olkapää toimii jo, että saan tangon hartioille). Erilaisissa laitteissa roikkumista ja itkun sekaisella tuhinalla höystettyä kiemurtelua vatsalihaslaitteissa. Oikeasti olen koittanut panostaa myös ravintoon, ja syödä nälkääni, enkä tuntemukseen siitä, että olisi kiva syödä. Kevään aikana on taas alkanut tuntua siltä että kroppa tottelee kuria, ja sen hedonistin pussikaljoittelijan argumentit ovat kuin Kari Salmelaisen vitsejä. Ihan kivoja, mut vähän nähty jo…

Nyt on sellainen olo, että syksyllä vedetään se Tough Viking ja lujaa!

Lupasin valottaa shaoling healingia, joten here it goes. Tein parina päivänä selkää jelppivän harjoituksen, koska sillä on ollut taipumusta jumittaa ja kolottaa. Etenkin näin kolealla ilmalla. (Tahdon etelään). Harjoituksessa seisotaan ja istutaan ja periaatteessa ravistellaan käsiä. Ja hengitetään kontrolloidusti, välillä jännitetään vatsaa. Mutta kieltämättä hommassa on joku juttu sillä selkä oli heti kahden kerran jälkeen parempi. Muutenkin oli vähän sillai melkein Shaolinmunkki-olo. Tai no, Shaolinmunkki, jolla on suunnilleen kultakalan pitkäjänteisyys. Mitä? Mä tein jo kaks kertaa?!  Hah.

Homma perustuu noin muuten aika pitkälti Qi Kongiin. Ette kuitenkaan jaksa etsiä Googlesta.
”Qìgong (氣功; yksinkert. 气功, pinyin: qìgōng; Wade-Giles: ch’i kung) on kiinalainen oppi ruumiin qin eli energian ylläpidosta, vahvistamisesta ja elvyttämisestä ruumiillisen liikunnan ja henkisten harjoitusten avulla. Päämääränä on ”terve sielu terveessä ruumiissa”.
Kaikki qigongin oppisuunnat sisältävät sekä ulkoisia (外功 wàigōng) että sisäisiä (内功 nèigōng) harjoituksia.

Waigong eli ulkoinen harjoitus on fyysisten liikkeiden suorittamista ja niiden koordinointia hengityksen kanssa. Huomiota kiinnitetään tapaan, jolla qin kulkua pitkin meridiaaneja vahvistetaan. Tunnetuimpia qigongin lännessä harjoitettuja muotoja ovat wushu-qigongin laji taijiquan sekä gongfu (kungfu), joka todellisuudessa on vain länsimaisten omaksuma nimitys wushulle.

Neigongin eli sisäisen harjoituksen tarkoituksena on hengitysharjoitusten ja mielen keskittymisen avulla tehostaa qi-virtojen kulkua kehossa. Harjoitukset ovat meditatiivisia. Neigongin kolme perusosaa ovat:

• Keho: asento ja hengitys
• Suu: mantran lausuminen
• Mieli: qi seuraa ajatusta eli ajatuksen avulla johdetaan energiaa haluttuja polkuja pitkin eri puolille kehoa.”

Lähde: https://fi.wikipedia.org/wiki/Qigong

No mutta tuli sit juostuakin. Viime sunnuntaina 11km lenkki. Oli vallan kiva lähteä juoksemaan. Lönköttelin pikkuhiljaa ja toistelin mielessäni kaikkia Matka on tärkein -latteuksia. Kirjurinluodossa näin rusakon söpösti paskalla, sekä sorsan joka laskeutui neuroottisesti kaakattaen lampeen ihan kuin hokien jotain henkilökohtaista ongelmaansa, joka ei oikeasti kiinnosta ketään. Sekin oli silti söpöä. Melkein liikutuin. Oli kaikkiaan hyvä lenkki. Väsytti kyllä.

No sitten maanantai ja 45minuutin vauhtileikittely. Jalkoja särki jo valmiiksi. Olisi voinut ventytellä, jos olisi fiksu ja pitkäjänteinen. Ulkona satoi ja tuuli. Suunnilleen aste lämmintä. Perus kevät. Lönkyttelin vajaa 15minuuttia ”lämmittelyksi”. Vilutti ja vitutti. Koitin hiukan venytellä. Sitten kolme n. 60m vetoa. Se mun juoksu näytti joltain hukkuva-pantomiimilta. Lopuksi piti vetää 2×5 minuuttia sopivan kovaa ja tehdä joku loppuverryttely. Jaksoin parin minuutin pätkiä juosta kunnes piti läähättää kuin Rocky Philadelphiassa siellä rappusilla. Minä vaan en ollut saavuttanut mitään. Könysin kotiin suihkuun ja loppuverryttelyksi kömmin sohvalle sikiöasentoon.

Torstaina piti tehdä tunnin lenkki, mutta päätin antaa koipien toipua rauhassa. Hullua hommaa muuten. Lauantaina kävin tapailemassa Kumdo-liikesarjoja. Hyvin kevyttä jumppailua.

Sunnuntaina 16.4 oli ohjelassa 90 minuutin hölkkä. Tämä vähän jännitti, kun se on taas pisin sitten viime kesän. Jäsen T ilmoittautui mukaan, niin ei pystynyt sluibaamaankaan. Siinä! Kuvassa myös sairaanhyvää katkarapupastaa, jota tein. Juoksu sujui yllättävän hyvin. Tosin ekat 8km jalat olivat eri mieltä. Syytän kyllä kenkiä, joissa taitaa olla liian pehmeä pohja. Lopulta jalat taisivat antaa periksi, ja totesivat, että juostaan sitte, …kele. Vauhti pysyi ihan vahingossa siinä kuuden minuutin tienoilla, mihin oli tarkoituskin pyrkiä. Kertaakaan ei tarvinnut kävellä. Loppupuolella ”nautin” sellaisen PowerGel:in, josta pitäisi saada virtaa. No minä en kyllä saanut. Ja oli pahaa. Sellaista tahmeaa ja liian makeaa töhkää. (”Minulle ei kerrottu että se voisi olla sellaista!”). 15km meni silti melkein siihen aikaan, johon varovasti uskalsin toivoa.

Lenkin jälkeen kävin vielä pienellä palauttavalla kävelylenkillä (koska olen niiin urheilullinen!), ja löysin lähimetsiköstä MonkeyBarsin! Hiuka siistii! Nyt voin käydä lenkkien alussa ja lopussa treenaamassa myös syksyn Tough Viking kisaan. Tottai olemme taas menossa, thans for asking. Tällä kertaa koitan tsempata ja olla luksoimatta niveliäni!

-J-

Viime sunnuntaina allekirjoittanut sai kunnian olla mukana 40. Karhuviestissä. Itsellä tosin ei ole kuin vajaa kymmenen osallistumista, mutta kuitenkin. Sainpa vielä ankkurimatkan, 9,3km, joka päättyi mukavasti sisätiloihin Karhuhalliin. Ensimmäisen kerran sain siis juoksennella ”kotinurkilla” lappu rinnassa.
Edellisenä päivänä kävin hölkkämässä kolmen kilometrin lenkin, ja sen jälkeen hieroin sääriä ja pohkeita auki oikein huolella. Pohkeet kun tuppasivat jumittamaan ja sattumaan. Juoksupäivän tropit olivatkin Burana ja tiikeribalsami. Aiemmin olin päässyt vain 6 minuutin kilometrivauhtiin. Nyt tavoitteena oli puoli minuuttia parempi keskivauhti. Oli kiva huomata, että nyt itseasiassa se juoksu alkoi jo sujua. Siis alkoi. Pääsin siihen tatsiin, mitä viime keväänäkin (en tosin vauhtiin). Vauhti oli ajoittain jopa 4:50-5:10, mutta lopullinen keskivauhti 5:20. Itse olen tähän kuitenkin vallan tyytyväinen!

Seuraavat pari päivää jalat olivat tosin jumissa ja kipeät. Maanantaina oli toki kumdo, ja tiistaina 2x hapkido. Juoksentelu sai jäädä, ja päätin pitää pari päivää ansaittua lepoa. Keskiviikkona oli aidan askarteluprojekti, ja pakkohan siinä oli känni riipaista! Torstai oli siis erittäin lepopäivä.

Perjantaina 40 minuutin lenkki, joka sujui hyvin. Vauhti ei päätä huimannut, mutta jalat eivät enää kiukutelleet, kuten ennen. There is a God!! Lopussa neljä spurttia ohjelman mukaisesti ja aloin tuntemaan itseni melkein urheilulliseksi. Paitsi että ruuaksi vedin ison jöötin pekoni-lihamureketta ja kermaperunaa…

Nyt lauantaina olin mukana Hapkidon kevätleirillä, jossa Jurg Ziegler opetti pääasiassa voimantuottoa eri tekniikoihin. Teimme potkuja, joita edeltää tiputtautuminen vastustajan ”jalkoihin”. Potkut tähtäävät siis hajottamaan vihulaisen polven mahdollisimman tehokkaasti. Myös käsitekniikoita kävimme läpi. Rentoutta ja energian siirtämistä vastustajaan sen yläraajan avulla mahdollisimman inhottavasti. Kauhean kivaa!

Tai no. Reiteen taitaa tulla mustelma, kun Mestari Ziegler halusi muistuttaa, miltä tuntuu, kun potkaistaan oikealla tapaa säärellä reiteen. Taas muistan, kiitos. Mutta muuten on kroppa paremmassa kuosissa, kuin aamulla. Samoin tuumasi jäsen T.

Jäsen S puolestaan ei tuumannut. Hänellä on vähäisempi määrä treeniä, joten todennäköisesti on liikaa kropan jännittämistä ja ylisuorittamista. Pitää olla laiska!

Paljon tuli pohdittavaa, ja myöskin tsemppiä treenaamiseen. Nimenomaan sitä painotettiin, että pitää mielummin treenata yhtä tekniikkaa se 1000 kertaa kuin opetella 1000 tekniikkaa kerran. Mutta tästäkin aiheesta myöhemmin lisää. Tällä välin muistamme kaikki, että myös matka sinne huipulle on tärkeä, joten alkakaahan tehdä siitä tekemisestä riittävän mukavaa itsellenne!
(No joo joo!)

Ensi numerossa Shaolin Healing -tekniikkaa. Pysykää kanavalla.